Beneath the Surface

Nuku äiti unta rauhaisaa. Ikävä ja suru on suuri, jokapäiväistä. Kiitos ihanista, lämpimistä muistoista. Olit maailman paras äiti, en pysty myöntämään sitä, että tästä lähtien on elettävä ilman sinun läsnäoloasi, ääntäsi, halauksiasi ja huolenpitoasi.  

Arkkua laskiessa hautaan lauloimme laulun "Maan korvessa kulkevi lapsosen tie". Siitä kappaleesta tulee äiti aina mieleen.

Samuli Edelman - Suojelusenkeli (Maan  korvessa kulkevi lapsosen tie).

Juha Metsäperä - Äiti

Välillä unohdan että tämä on tapahtunut. Lähinnä näen unta että äiti elää, on kamalaa herätä aamulla todellisuuteen. Mutta joka päivä on mielessä se, ettei äitiä enää ole eikä hänelle voi enää soittaa. Tämä on tuskaista, sillä olin hyvin läheinen äidin kanssa ja vaihdoimme kuulumisia viikoittain, joskus päivittäin. Muistan mukavat lenkkeilyt äidin kanssa, mattopesut, shoppailut ja kuinka äiti aina oli tukena ja muistutti että kaikki kyllä järjestyy. Äidille pystyi kertomaan kaiken. Nyt kun ei ole äiti enää täällä eikä huolehtimassa, se alkaa ahdistamaan. Ei kuolemaa voi koskaan ymmärtää eikä siihen voi valmistautua. IKINÄ.
Vaikka toiset kokevat äidin lähdön helpotuksena, itse en koe sitä niin. Rehellisesti sanoen. Ymmärrän toisaalta sen, että äidin tuska on nyt ohi ja hänellä on nyt (ehkä) hyvä olla. Mistä sen tietää varmaksi...

Tunnen katkeruutta. Miksi näin piti käydä ja miksen saanut lisää yhteisiä muistoja tulevilta vuosilta? Miksi äiti riistettiin meiltä jo nyt? Miksei äiti saanut elää vanhaksi asti?
No turha niitä on miettiä, tapahtunutta ei voi muuttaa. Ja tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei kultaiset muistot helpota oloa, pikemminkin pahentaa. Niin miten suru surraan oikein?

 Päivä vain ja hetki kerrallansa. Suruvuosi alkaa. Äiti, sinua syvästi kaipaan.