maanantai 16. kesäkuuta 2014
Hei. Nyt vihdoin sain aikaiseksi tulla jotain kirjoittamaan. Tosin minulla ei ole mitään hajua mistä kirjoittaisin. Halusin vain katkaista tämän pitkän hiljaisuuden jollain päivityksellä. Nykyään ei tule oltua tietokoneen äärellä, kun on IPhone ja iPad, jolla voi nopeasti selata uutiset. Nyt en takaa että tulisi selkeää ja johdonmukaista tekstiä, mennään nyt ihan fiiliksen mukaan!

Pikaselostus mitä kevääseeni on kuulunut. Töitä, vapaa-aikaa sohvan äärellä, välillä myös liikuntaa mutta väsymys on ottanut minusta vallan useampaan otteeseen. Olen katsonut sarjoja, mm. Täydellisiä naisia ja sarja, josta olen oikeasti ollut innostunut; Uusi Sherlock. Katsoin hetkessä jaksot toiseen tuotantokauteen asti Netflixistä, nyt sitten pähkäilen miten saisin katsottua kolmoskauden...




Tuorein uutinen on se, että kävimme kaveriporukalla Tallinnassa. Minulla ei ollut muuta ennakkokäsitystä kuin että sinne tehdään viinanhakureissuja. Yllätyin miten kaunis ja ihana paikka oli Vanha kaupunki. Ihania pieniä kujia ja kahviloita. Olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Miksen jäänyt?
No, minulla on muita suunnitelmia. Hain MAMK:in ammattikorkeakouluun, eli Mikkeliin. Hyvällä tuurilla pääsen syksyllä aloittamaan opinnot Yhteisöpedagogiksi. Olen harkinnut alaa jo pitkään, olisiko se minulle oikea. On aika ottaa siitä selvää!



Tämän jakaminen hieman pelottaa mutta luotan, että lukijat ymmärtävät. Aloitin pitkän harkinnan jälkeen masennuslääkkeet hyvin pienellä annostuksella. En enää halunnut itkeä joka ilta, jatkuva pillittäminen vie lopulta kaikki voimat ja ilon. Vaikka pelkäsin masennuslääkkeiden aloittamista, olen erittäin tyytyväinen että minulla on ne. En ole itkenyt lääkkeet aloitettuani, paitsi pari kertaa kun olen antanut tunteille tilaa. On hassua, miten joku lääke estää itkemästä. Nimittäin en enää pysty itkemään, vaikka tekisikin mieli itkeä. Olen tästä vain erittäin kiitollinen, sillä ei siitä itkusta ole pitkään aikaan mitään apua ollut.
Minulle on tosin sanottu, että on vaarallistä syödä niitä, ne tuhoavat aivoja yms. Mutta minulla oikeasti menee elämä paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten. En halua palata enää siihen. Ja minulle ei ole tarjolla mitään psykologia, jonka kanssa käsitellä niitä asioita, jotka ovat minulle vaikeita kohdata. Mennään nyt tällä puoli vuotta, ja sitten lopetetaan ja katsotaan uusia vaihtoehtoja. En minäkään halua näitä lääkkeitä syödä ikuisuuksia, rajansa kaikella.
Olen varmaan ainut ihminen, joka kehuu masennuslääkettä? Ainakin minusta tuntuu siltä. Toki minua vähän hävettää, etten voinut asiaa hoitaa muulla tavalla vaan turvaudun lääkkeisiin. Tavallaan se on vastoin sitä periaatetta mitä haluaisin elää. Mahdollisimman vähällä lääkityksellä koko elämän. Mutta minkäs sille voi kun sairastaa lievää masennusta.

Melatoniinista en osaa kyllä luopua, en millään. Minulla on ollut univaikeuksia jo useamman vuoden ajan ja näen joka yö unia. Erittäin harvoin oli niitä öitä, että olisi saanut unta ensimmäisen tunnin aikana. Melatoniini on auttanut minulla nukahtamisongelmiin. Näin olen välttynyt turhilta asioiden vatvomiselta, mikä on minulle ollut tapana. En ole pitänyt melatoniinia vaarallisena, sillä kehommehan itsekin tuottaa samaa ainetta jotta nukahdamme. Varmaa näyttöähän siitä ei taida olla, olisiko melatoniinista haittaa jos niitä syö pitkään. Mutta olen kuullut että niitä käyttävät useat työssäkäyvät, useitakin vuosia. Kellään mitään kokemusta melatoniinin käytöstä?
Se on jännä, nimittäin kun otan tabletin se alkaa vaikuttamaan jo 15 minuutin päästä. Tämä on jokaiselle tosin yksilöllistä, milloin se kullakin vaikuttaa. Nykyään otan melatoniinin vain jos koen olevani rauhaton saamaan unta, eli en ota sitä enää joka ilta. Itse suosittelen sitä niille, jotka kärsivät nukahtamisvaikeuksista ja eivät enää jaksa sitä. Eihän siinä mitään vikaa ole jos tykkää pyöriä sängyssä useamman tunnin odotellen unta. Sekin on ok. Tietysti kannattaa kokeilla muitakin tapoja edistää unentuloa, jos ei halua syödä mitään "lääkkeitä".


Tällä hetkellä olen onnellinen, että minulla on ihana parisuhde. Olen onnellinen myös kahdesta kissastani. Minulla on hienoja ystäviä. Lisäksi on perhe, joka tukee, auttaa ja on läsnä aika ajoin arjessa. Minulla on töitä ja hieman enemmän mielenkiintoa jatkaa elämää kuin muutama kuukausi sitten.
Vaikka olen edelleen kiukkuinen että minulla ei ole äitiä, en ole antanut kiukulle paljoa valtaa ja tilaa. Mutta katkera olen, en tiedä miksi. Se ei nimittäin muuta tilannetta millään tavalla. En ole myöskään saanut vieläkään aikaiseksi kirjoittaa muistoja äidistä mihinkään, vaikka se on mielessä aika ajoin. Minä nimittäin alan jo unohtamaan yhteisiä koettuja asioita. Ihmisen muisti kun on kuitenkin rakoileva. Se on harmi, ettei muista enää kaikkea. Eikä voi enää kysyä äidiltäkään miten joku asia/tapahtuma menikään. Ei voi jakaa enää muistoja ja kokemuksia. Ja tärkein, ei voi enää tehdä äidin kanssa uusia muistoja.
Äiti oli minulle tärkein neuvonantaja ja suurin tukija elämässäni. Äidin paikkaa ei voi korvata kukaan. Äidin läsnäolo helpotti aina pahaan oloon. Voi kun olisit vielä täällä halaamassa minua.


Kohti uusia polkuja, ehkä jo tänä syksynä. Elän tässä ja nyt, turhia murehtimatta 
ja nauttien siitä mitä minulla nyt on.






maanantai 3. maaliskuuta 2014
Vaikka elämässä on sattunut menetyksiä, niin se elämä vaan jatkuu, tahtoi sitä tai ei. Kuten aikaisemmin kerroin, minusta tuntui ettei elämäni tästä enää voi jatkua. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Välillä toki tuntuu edelleen etten voi jatkaa elämääni samaan malliin ilman tärkeintä ihmistä maailmassa. Olen kuitenkin löytänyt liikunnasta iloa elämään sekä ystävistä. Nyt pääsin myös pitkästä aikaa töihin, joka tuo päiviin hieman tekemistä ja rutiinia. Myös kauan kadonnut itseluottamus alkaa pikkuhiljaa löytyä ja kasvaa uudelleen.

Joskus kun on ollut oikein hyvä päivä, saatan pienestäkin vastoinkäymisestä "romahtaa" ja kaikki on pilalla. Tai suren seuraavaksi sitä että minulla oli hyvä päivä, vaikkei äitiä enää ole. Syyllisyys hyvästä tunteesta on pahin. Paljon on vielä käsiteltävää, mutta en koskaan voi sanoa hyvästejä enkä hyväksyä asiaa täysin.
Välillä en myös muista, että minulla olisi koskaan ollut äitiä. Ja en muista että hän on poissa. Sitä aina hätkähtää, kun tajuaa ettei asia pyöri enää mielessä koko ajan.
Unet ovat antaneet minulle niin hyviä, kuin huonoja hetkiä. Siellä olen tavannut äidin monesti. :) Onneksi on unet, vaikka niiden näkeminen tekee kipeää!

Tämä talvi on ollut tosi surkea! Olisin kaivannut vielä muutaman viikon paukkupakkasia ja niitä metsälenkkejä talvisissa maisemissa kun puut ovat jäässä. You know?
Aion hakea yhteishaussa yhteisöpedagogin opintoihin, toivon mukaan aloittaisin opiskelut syksyllä Mikkelin suunnilla. Jospa saisin sen tällä viikolla aikaiseksi. Täytyy ensin selvittää, miten se keskiarvo toisen asteen todistuksesta lasketaan oikein... ;)

Päivä kerrallaan, kohti parempaa huomista!




torstai 20. helmikuuta 2014

Herkkusieni-pinaattipasta

Avokadopasta

Hedelmää, hedelmää, vain ja ainoastaan hedelmää

Kahden suklaan suklaakakku

Salaattilounas ystävän kanssa

Kukkakaali-porkkanasosekeitto ja karjalanpiirakat.

Ystävänpäiväkaakao Nuorisokahvila Nukassa

Perheen kesken pannukahvit...

...ja lohileivät Eräleirikeskuksella.

Siinäpä aika tiivistetysti mitä oon viime aikoina touhunut. Pieni hiljaisuus blogissa johtuu siitä ettei ole vain huvittanut päivittää mitään. Ei ole mitään mistä kirjoittaa. No nyt on sentään jotain pientä!
Olen kokeillut joitain uusia ruokia ja myös yksi oleellinen osa josta ei ole kuvaa on liikunnan lisääminen arkeen. Olen tässä työttömänä ollessani harrastanut liikuntaa säännöllisesti Lady Linella. Olen innostunut käymään Body Attack ja Flow tunneilla, Body Pumpin lisäksi. Sali ei tällä hetkellä oikein kiinnosta, haen liikunnasta hyvää oloa, kehitystä aerobiseen kuntooni ja pientä kiinteytystä ongelma-alueille. Toki lihasmassakin ois kiva mutta kaikkea ei voi saada kerralla!

Ensi kuusta lähtien pääsen tekemään muutamia työvuoroja ennen tulevaa kesätyötä. Onhan se ihan mukavaa pienen tauon jälkeen saada jotain tekemistä välillä. Arkeni onkin nykyään kotona olemista, siivoamista, liikuntaa, ruoanlaittoa ja välillä tulee satunnaisia menoja. Ahdistun edelleen helposti pienistäkin asioista, mutta olen opetellut tunnistamaan milloin ahdistava tunne alkaa ja pyrin kitkemään sen alkujaan pois mielestä.
Tällä viikolla sain ikävän vieraan, nimittäin nuhan. En ole päässyt tällä viikolla ollenkaan jumppiin, mutta parempi on sairastaa nuha rauhassa läpi.
Täytyisi yksi kolumni kirjoittaa ja jännitän sitä aikalailla. Olen vasta kirjoittanut pääkohtia MISTÄ kirjoittaisin, mutta vielä en ole koneen äärelle sitä alkanut työstämään. Deadline pukkaa viikon päästä, kohta täytyisi aloittaa... no, ei saa ahdistua nyt siitä. Kyllä sitä tekstiä varmasti tulee, kun vain hetken jaksaa keskittyä. Näin ainakin uskottelen itselleni.

Ennen kuin aloin tätä blogia päivittämään, minulle iski sellainen fiilis ettei huvita tehdä yhtään mitään. Siis oikeasti, MITÄÄN. Ei huvita istua edes sohvalla, ei katsoa telkkaria, ei syödä, ei suihku... Ajatus ei kulje eikä missään oo hyvä olla. Normaalia silloin kun sairastaa.
Viime aikoina on tullut nähtyä myös ikäviä painajaisia, jotka herättää aamuyöstä. Herään usein myös aura-autojen ryskeeseen varhain aamusta. Vaikka sitä lunta ei oo satanu senttiäkään. Ei, ei ne myöskään hiekottaneetkaan. Eivätkä minun tietääkseni myöskään keränneet lunta. Mitähän lie touhuavat, ajelevat muuten vaan ettei työt loppuis kokonaan? Olenko ainoa joka on ihmeissään? No, elämän pieniä murheita nämä. Silti minun piti useampi lause tästä kirjoittaa.. :)

Viikonloppuna lepään, toivon pientä inspiraatiota kirjoittamiseen ja sunnuntaina vietämme ystävien kanssa ennakkolaskiais-sunnuntaita, eli luvassa on laskiaispullan leivontaa. Jos nuha ei vaan tästä pahemmaksi muutu.


maanantai 20. tammikuuta 2014
Minun täytyisi uskoa, etten näe enää äitiä, vain muistoissa ja valokuvissa. En vaan silti halua uskoa tapahtunutta todeksi. Kuolema on niin outo asia, ettei sitä koskaan pysty ymmärtämään ja miten aina se tulee kerta toisensa jälkeen niin yllätyksenä.

Kuolemasta on edelleen ja aina vaikea puhua. Ja se pelottaa, varsinkin kun kyseessä on erittäin rakas ihminen. Ei siitä pysty puhumaan ihmisen kanssa, joka on kuolemaisillaan, edes viimeisinä lähdönhetkinä. Ainakaan minä en pystynyt.

"Äiti. Vajaan viiden kuukauden sairastamisen lopuksi koitti lähtö tästä maailmasta. Ja ennen aikojaan, vielä ei olisi pitänyt olla sinun lähdönhetki. Sinusta piti tulla mummo ja nauttia lapsenlapsista, sillä rakastit lapsia, niin omiaan kuin muidenkin lapsia. Sait onneksi tehdä sitä työtä mitä halusitkin, olla perhepäivähoitaja. Sait myös perheen, jossa asusti rakkaus.Et kertonut meille tuskistasi tai peloistasi. Jos olisin tiennyt että kuolet pian, olisin muutamia asioita tehnyt toisin. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa kanssasi viimeisinä elinkuukausinasi.
Nyt olet poissa ja tuntuu että olen yksin asiani kanssa. En halua puhua surustani muille. Haluan lohtua vain sinulta. Eniten jään kaipaamaan sinun antamaa rakkautta, joka oli aitoa ja pyyteetöntä. Sitä en tule ikinä saamaan keneltäkään muulta ihmiseltä kuin sinulta."

Vaikka kuolema oli väistämätön, en ikinä sairauden aikana halunnut uskoa, että se olisi vaihtoehto. Halusin uskoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja äiti pystyy elämään taas normaalia elämää. Halusin äidille tulevaisuutta tässä elämässä. Vaan näin ei käynyt ja jäljelle jäi vain suru ja ikävä.

Minusta tuntuu väärältä että näin kävi. Meiltä on riistetty äiti, joka hyväksyi meidät lapset sellaisena kuin olemme, huolehtivainen ja rakastava. Miksi hänen piti mennä jo nyt? Maailmassa on syntymää ja kuolemaa, mutta kuten totesin jo aiemmin, kuolemaa ei koskaan voi ymmärtää eikä sitä, miksi sen hetki oli nyt.

Viime aikoina olen tuntenut vihaa ja ollut erittäin kiukkuinen. Ja murehtinut liikaa tulevaisuuttani, jota en enää näe. Minua ei kiinnosta tehdä enää mitään. Työnhakua on silti tehtävä vaikka pahalta tuntuu. Enkä ole tällä hetkellä valmis kaikkiin tuleviin haasteisiin mitä elämä tuo tullessaan. (Toisaalta kuka olisi?)
Mutta tämä ikävä, suru, hämmennys, pelko, viha, kieltäytyminen saa mieleni täysin turtaksi tai sekavaksi. Riippuu päivästä. Vain harvoin on enää niitä päiviä, jolloin olisin iloinen ja onnellinen tästä elämästä.
Tahdon kieltäytyä hetkeksi velvollisuuksista ja osittain elämisestä siihen malliin kuin olen tottunut sen elämään. Tunnen myös häpeää, että annan näiden tunteiden vallata mieleni. En halua elää elämääni ilman äitiä.

Sehän on ok, että tunnen näitä tunteita eikä niitä tarvitse hävetä. Kuuluu suruun.
Luulen, että minun on koettava nämä tunteet jotta voin jossain vaiheessa jatkaa elämääni. Käsitellä nämä asiat kerralla, loppuun asti. Ilman aikarajaa, paineita ja stressiä. Uskon, että nämä tunteeni jossain vaiheessa helpottuvat eivätkä hallitse elämääni niin paljon kuin nyt.







maanantai 30. joulukuuta 2013
Nyt aion kertoa mitä tapahtui sitten joulukuussa. Olen kuukauden jälessä ja ajattelin että nyt teen tämän äkkiä ja lyhyesti, sillä vuosi kohta vaihtuu ja ketä enää kiinnostaa mitä tein joulukuussa?

Joulukuussa kävin ystäväni Sennin syntymäpäivillä Jyväskylässä. Teemana oli Linnanjuhlat.

Sain komean Ellin seuralaiseksi!
Ihailen tätä jatkuvasti Pentikistä. Hintaa kuitenkin sen verran että jää hankkimatta.
Mutta katsokaa miten ihana se on!

Apua, mistäs minä nyt jatkaisin. Ajatus käy niin villinä kun on niin paljon kerrottavaa. Saattekohan mitään tolkkua tästä tekstistä jos vaan kirjoittaisin fiiliksen mukaan? 

Suurin yllätys tähän loppuvuoteen oli se, että minut ja siskoni pyydettiin Talvipäivänseisaus -tapahtumaan tekemään lumi -ja tuliveistoksia. Suostuimme ja saimme pari muuta entistä veistäjää tältä alueelta mukaan. Oli kuin olisi menty ajassa taaksepäin, talkootyö meni erittäin mukavissa merkeissä. (Olen siis joskus aikaisemminkin ollut mukana tekemässä). Tätä minä tavallaan kaipasinkin. Mutta olihan se urakka. Olin ainakin viitenä päivänä Taipaleen kanavalla yli 10 tuntia tekemässä, lumitöitä lähinnä kun sitä lunta vielä oli. Lisäksi saimme aikaan tuliveistoksia, lumiveistoksille kävi vähän kehnosti lämpimän sään vuoksi. Tuliveistoksia tehtiin yhteensä kuusi. Hyvä me!

Nyt laittelen kuvia mitä otin iPhonella, paremmat kuvat ovat vielä käsittelemättä järkkärissä, enkä malta nyt niitä tehdä! 

Lunta pakkaamassa muottiin.


Kukkameri. Rautalankaa, kangasta ja bensaa, kyllä se siitä sit syttyy ja palaa jonkin aikaa.


Minun veistämä pöllö oksalla.

Älynväläys. Sitä se todellakin oli! :D

No onkos tullut kesä...?

Jätkänkynttilät kanavan niemellä.

Valonäytös Vanhalla Kanavalla.

Aurinko.

No joo, eihän siihen oikeaan tunnelmaan kyllä mitenkään pääse pelkillä kuvilla. Joten tule ensi vuonna talvipäivänseisauspäivänä Vanhalle Kanavalle Varkauteen! Katsotaan jos olisin ensi vuonnakin tekemässä, ainakin kovasti on uhkailtu. Monta hommaa jäi vielä toteuttamatta!
Vaikka minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta tuliveistoksista ja en ollut veistänyt lunta moneen vuoteen, (enkä ole siinä hirmu hyväkään..) oli silti erittäin hienoa olla mukana tekemässä. Ja oli se hauskaakin. Siskon apu oli korvaamatonta tässä hommassa. Kommeluksia sattui mutta tää on niin luovaa hommaa että aina voi keksiä jotain muuta tilalle. Opin taas monta asiaa!

Siinä nyt tiiviisti talkoohommista! Tapahtuman jälkeen olin aivan puhkipoikki. Ei voimia ollut enää mihinkään. Joulusiivouskin tuli tehtyä väkipakolla, joulu tuli ja meni. Inhottaa kun sekin meni jo. Eikä joulu tuntunut joululta ilman lunta. 

Mun yks lempipeleistä, stiga.

Mökkivierailulla kaveriporukassa. Paljua, saunaa ja hyvä seura.


Kissatkin saatiin vihdoin kotiin lomien jälkeen.

Ja nyt oon niin laiska etten jää lukemaan onko kirjoitusvirheitä! Menköön sellaisena kuin sen kirjoitin tässä mielentilassa.  Enjoy!





Niin.. nyt eletään vuodenvaihdetta ja minulta on tosiaan jäänyt tämmöinen teksti päivittämättä! Hirveä kiire iski joulukuussa enkä saanut aikaiseksi kirjoittaa marraskuun kuulumisia loppuun kun vasta NYT. No, saatte lukea sen nyt. Nimittäin minulla olisi lisää päivitettävää heti tämän jälkeen niin pakko hoitaa nyt alta pois. :)

Palatkaamme hieman ajassa taaksepäin:

Erittäin nopea päivitys siitä, mitä viime aikoina on päällisin puolin tapahtunut. Kävin kampaajalla leikkuuttamassa huonot latvat poikkeen ja samalla minulle tehtiin lettikampaus iltaa varten. Koin elämäni ensimmäistä kertaa stand up-komiikkaa Ismo Leikolan esittämänä, ja suosittelen muillekin! Oli naurettavan hyvä show! :)



Viime viikonloppuna käytiin Mikkelissä kavereiden luona. Vietettiin pienimuotoiset pikkujoulut. Oli tosi Party Hard bileet, syötiin pipareita, torttuja ja jouluruokaa. Mutta minulle tämä rauhallisempi meno kävi, nimittäin olen viime aikoina ollut väsynyt.
Kävimme yhdessä syömässä Ravintola Einossa, jossa oli ihan tajuttoman hyvää ruokaa! (Ja hintakaan ei ollut paha, kun meillä oli kuponki jolla sai kaikki ruoat puoleen hintaan!) Ei sitä muuten olisi kyllä tullut käytyä..
Söin syntisen hyvää suklaakakkua, tässäpä siitä kuva.


Minttukaakaot.



Tuli taas tuhlattua rahaa Mikkeliin. Tein hienoja löytöjä!


Kirpparilta pellavaverhot 2 kpl yht. 5e.

Löysin kivoja jouluverhoja alennuksesta ja kirpparilta. Vihdoinkin ostin itselleni uudet K2:sen rullaluistimet! Olivat -50% ja pakko ne oli napata matkaan vaikka hintaa niille jäi vielä reipas satanen. Nytpä on ensi kesäksi kunnon rullikset! Ja ihana Vintage laukku vitosella kirpparilta. :) Kerrankin minä teen löytöjä!







Ensimmäiset piparit omasta taikinasta. Niistä tuli kivikovia, ehkä liikaa sokeria...
No, ensi vuonna uusi yritys!











maanantai 18. marraskuuta 2013



Vaikka minuun iski flunssa perjantaina, ei se onneksi estänyt lauantain leffailtaa Kuopion Finnkinossa. Koko perjantaipäivän olin kotona ja join paljon nestettä toivoen että nuha antaisi sen verran periksi että pääsen katsomaan Gravityä. Tulin samalla miettineeksi, että en ole varmaan vuoteen ollut kipeenä! En ainakaan muista että olisin viime keväänä ollut kipeänä, en nimittäin ollut töistä poissa päivääkään jonkun sairauden takia.
Gravity... no, mukaansa tempaava, jännittäviä hetkiä oli mutta en katsois uudestaan. Saattais pitkästyttää. Mutta olihan se kiva katsoa silti jotain 3D leffaa. :)

Viikonlopun yli on eletty tämän nuhan kanssa ja hieman ärsyttää kun ei pääse liikkumaan, esimerkiksi salille. Tänään pyöräilin, mutta tuntui niin tuskaiselta matkalta että taidan sairastaa tämän nuhan rauhassa ilman rasituksia, ettei tule jälkitauteja tai pitkity.
Tänään on äitini syntymäpäivä. Vein haudalle kynttilän ja hautakivi oli asennettu jo paikoilleen. Lopputulos on se mitä halusimme, nätti muistomerkki.





"Miettivät varpuset"

Tämänhetkisestä tunnetilaa ei voi sanoin kuvailla. En edes tiedä kylläkään mitä tunnen tai ajattelen äidin poismenosta. Elän vaan päivän kerrallaan ja joskus yllättäen suru/ikävä iskee varoittamatta, ja sille ei voi mitään. Ei ihmistä ole varmaan luotu ymmärtämään kuolemaa. Tuntuu pahalta kuitenkin hyväksyä tilannetta. Tänään kuitenkin tuntui että äiti oli läsnä ja sai onnentoivotukset perille, missä ikinä onkaan. :)