Pikaselostus mitä kevääseeni on kuulunut. Töitä, vapaa-aikaa sohvan äärellä, välillä myös liikuntaa mutta väsymys on ottanut minusta vallan useampaan otteeseen. Olen katsonut sarjoja, mm. Täydellisiä naisia ja sarja, josta olen oikeasti ollut innostunut; Uusi Sherlock. Katsoin hetkessä jaksot toiseen tuotantokauteen asti Netflixistä, nyt sitten pähkäilen miten saisin katsottua kolmoskauden...
Tuorein uutinen on se, että kävimme kaveriporukalla Tallinnassa. Minulla ei ollut muuta ennakkokäsitystä kuin että sinne tehdään viinanhakureissuja. Yllätyin miten kaunis ja ihana paikka oli Vanha kaupunki. Ihania pieniä kujia ja kahviloita. Olisin halunnut jäädä sinne asumaan. Miksen jäänyt?
No, minulla on muita suunnitelmia. Hain MAMK:in ammattikorkeakouluun, eli Mikkeliin. Hyvällä tuurilla pääsen syksyllä aloittamaan opinnot Yhteisöpedagogiksi. Olen harkinnut alaa jo pitkään, olisiko se minulle oikea. On aika ottaa siitä selvää!
Tämän jakaminen hieman pelottaa mutta luotan, että lukijat ymmärtävät. Aloitin pitkän harkinnan jälkeen masennuslääkkeet hyvin pienellä annostuksella. En enää halunnut itkeä joka ilta, jatkuva pillittäminen vie lopulta kaikki voimat ja ilon. Vaikka pelkäsin masennuslääkkeiden aloittamista, olen erittäin tyytyväinen että minulla on ne. En ole itkenyt lääkkeet aloitettuani, paitsi pari kertaa kun olen antanut tunteille tilaa. On hassua, miten joku lääke estää itkemästä. Nimittäin en enää pysty itkemään, vaikka tekisikin mieli itkeä. Olen tästä vain erittäin kiitollinen, sillä ei siitä itkusta ole pitkään aikaan mitään apua ollut.
Minulle on tosin sanottu, että on vaarallistä syödä niitä, ne tuhoavat aivoja yms. Mutta minulla oikeasti menee elämä paljon paremmin kuin muutama kuukausi sitten. En halua palata enää siihen. Ja minulle ei ole tarjolla mitään psykologia, jonka kanssa käsitellä niitä asioita, jotka ovat minulle vaikeita kohdata. Mennään nyt tällä puoli vuotta, ja sitten lopetetaan ja katsotaan uusia vaihtoehtoja. En minäkään halua näitä lääkkeitä syödä ikuisuuksia, rajansa kaikella.
Olen varmaan ainut ihminen, joka kehuu masennuslääkettä? Ainakin minusta tuntuu siltä. Toki minua vähän hävettää, etten voinut asiaa hoitaa muulla tavalla vaan turvaudun lääkkeisiin. Tavallaan se on vastoin sitä periaatetta mitä haluaisin elää. Mahdollisimman vähällä lääkityksellä koko elämän. Mutta minkäs sille voi kun sairastaa lievää masennusta.
Melatoniinista en osaa kyllä luopua, en millään. Minulla on ollut univaikeuksia jo useamman vuoden ajan ja näen joka yö unia. Erittäin harvoin oli niitä öitä, että olisi saanut unta ensimmäisen tunnin aikana. Melatoniini on auttanut minulla nukahtamisongelmiin. Näin olen välttynyt turhilta asioiden vatvomiselta, mikä on minulle ollut tapana. En ole pitänyt melatoniinia vaarallisena, sillä kehommehan itsekin tuottaa samaa ainetta jotta nukahdamme. Varmaa näyttöähän siitä ei taida olla, olisiko melatoniinista haittaa jos niitä syö pitkään. Mutta olen kuullut että niitä käyttävät useat työssäkäyvät, useitakin vuosia. Kellään mitään kokemusta melatoniinin käytöstä?
Se on jännä, nimittäin kun otan tabletin se alkaa vaikuttamaan jo 15 minuutin päästä. Tämä on jokaiselle tosin yksilöllistä, milloin se kullakin vaikuttaa. Nykyään otan melatoniinin vain jos koen olevani rauhaton saamaan unta, eli en ota sitä enää joka ilta. Itse suosittelen sitä niille, jotka kärsivät nukahtamisvaikeuksista ja eivät enää jaksa sitä. Eihän siinä mitään vikaa ole jos tykkää pyöriä sängyssä useamman tunnin odotellen unta. Sekin on ok. Tietysti kannattaa kokeilla muitakin tapoja edistää unentuloa, jos ei halua syödä mitään "lääkkeitä".
Vaikka olen edelleen kiukkuinen että minulla ei ole äitiä, en ole antanut kiukulle paljoa valtaa ja tilaa. Mutta katkera olen, en tiedä miksi. Se ei nimittäin muuta tilannetta millään tavalla. En ole myöskään saanut vieläkään aikaiseksi kirjoittaa muistoja äidistä mihinkään, vaikka se on mielessä aika ajoin. Minä nimittäin alan jo unohtamaan yhteisiä koettuja asioita. Ihmisen muisti kun on kuitenkin rakoileva. Se on harmi, ettei muista enää kaikkea. Eikä voi enää kysyä äidiltäkään miten joku asia/tapahtuma menikään. Ei voi jakaa enää muistoja ja kokemuksia. Ja tärkein, ei voi enää tehdä äidin kanssa uusia muistoja.
Äiti oli minulle tärkein neuvonantaja ja suurin tukija elämässäni. Äidin paikkaa ei voi korvata kukaan. Äidin läsnäolo helpotti aina pahaan oloon. Voi kun olisit vielä täällä halaamassa minua.
Kohti uusia polkuja, ehkä jo tänä syksynä. Elän tässä ja nyt, turhia murehtimatta
ja nauttien siitä mitä minulla nyt on.