maanantai 20. tammikuuta 2014
Minun täytyisi uskoa, etten näe enää äitiä, vain muistoissa ja valokuvissa. En vaan silti halua uskoa tapahtunutta todeksi. Kuolema on niin outo asia, ettei sitä koskaan pysty ymmärtämään ja miten aina se tulee kerta toisensa jälkeen niin yllätyksenä.

Kuolemasta on edelleen ja aina vaikea puhua. Ja se pelottaa, varsinkin kun kyseessä on erittäin rakas ihminen. Ei siitä pysty puhumaan ihmisen kanssa, joka on kuolemaisillaan, edes viimeisinä lähdönhetkinä. Ainakaan minä en pystynyt.

"Äiti. Vajaan viiden kuukauden sairastamisen lopuksi koitti lähtö tästä maailmasta. Ja ennen aikojaan, vielä ei olisi pitänyt olla sinun lähdönhetki. Sinusta piti tulla mummo ja nauttia lapsenlapsista, sillä rakastit lapsia, niin omiaan kuin muidenkin lapsia. Sait onneksi tehdä sitä työtä mitä halusitkin, olla perhepäivähoitaja. Sait myös perheen, jossa asusti rakkaus.Et kertonut meille tuskistasi tai peloistasi. Jos olisin tiennyt että kuolet pian, olisin muutamia asioita tehnyt toisin. Olisin halunnut viettää enemmän aikaa kanssasi viimeisinä elinkuukausinasi.
Nyt olet poissa ja tuntuu että olen yksin asiani kanssa. En halua puhua surustani muille. Haluan lohtua vain sinulta. Eniten jään kaipaamaan sinun antamaa rakkautta, joka oli aitoa ja pyyteetöntä. Sitä en tule ikinä saamaan keneltäkään muulta ihmiseltä kuin sinulta."

Vaikka kuolema oli väistämätön, en ikinä sairauden aikana halunnut uskoa, että se olisi vaihtoehto. Halusin uskoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi ja äiti pystyy elämään taas normaalia elämää. Halusin äidille tulevaisuutta tässä elämässä. Vaan näin ei käynyt ja jäljelle jäi vain suru ja ikävä.

Minusta tuntuu väärältä että näin kävi. Meiltä on riistetty äiti, joka hyväksyi meidät lapset sellaisena kuin olemme, huolehtivainen ja rakastava. Miksi hänen piti mennä jo nyt? Maailmassa on syntymää ja kuolemaa, mutta kuten totesin jo aiemmin, kuolemaa ei koskaan voi ymmärtää eikä sitä, miksi sen hetki oli nyt.

Viime aikoina olen tuntenut vihaa ja ollut erittäin kiukkuinen. Ja murehtinut liikaa tulevaisuuttani, jota en enää näe. Minua ei kiinnosta tehdä enää mitään. Työnhakua on silti tehtävä vaikka pahalta tuntuu. Enkä ole tällä hetkellä valmis kaikkiin tuleviin haasteisiin mitä elämä tuo tullessaan. (Toisaalta kuka olisi?)
Mutta tämä ikävä, suru, hämmennys, pelko, viha, kieltäytyminen saa mieleni täysin turtaksi tai sekavaksi. Riippuu päivästä. Vain harvoin on enää niitä päiviä, jolloin olisin iloinen ja onnellinen tästä elämästä.
Tahdon kieltäytyä hetkeksi velvollisuuksista ja osittain elämisestä siihen malliin kuin olen tottunut sen elämään. Tunnen myös häpeää, että annan näiden tunteiden vallata mieleni. En halua elää elämääni ilman äitiä.

Sehän on ok, että tunnen näitä tunteita eikä niitä tarvitse hävetä. Kuuluu suruun.
Luulen, että minun on koettava nämä tunteet jotta voin jossain vaiheessa jatkaa elämääni. Käsitellä nämä asiat kerralla, loppuun asti. Ilman aikarajaa, paineita ja stressiä. Uskon, että nämä tunteeni jossain vaiheessa helpottuvat eivätkä hallitse elämääni niin paljon kuin nyt.